maanantai, 12. helmikuu 2018

Viikko rippileirillä

Vuonna -80 tuli uus kokemus elämääni - rippikoulu. Ei se paljoa antanut hengellisesti ajatellen, mutta olipahan kokemus kokemusten joukossa.

Oli kevät ja vielä piti uurastaa koulun penkillä. Joka maanantai iltapäivä täytyi käydä seurakuntatalolla opiskelemassa Herran sanaa ja uskon asioita. Kaksi tai kolme tuntia jaksoimme pakertaa. Joskus katsoimme filmejä. Kerrankin Laurialan Jouko näytti pommisuojassa dioja, siitä kun hän oli käynyt Israelissa. Välitunneilla ruukasimme Mervin kanssa mennä istuskelemaan leikkikentälle kiikkuihin.

Kun koulu loppui, rippileiri jatkui kesäkuun ensimmäisen viikon Honkaniemessä. Ja nyt kerronkin siitä...

Oli kesäkuun ensimmäinen maanantai, kello kahdeksan, oli kuuma aamu. Mervi tuli meille. Kello kymmeneltä piti kaikkien kokoontua Honkaniemessä. Ja kun emme kumpikaan tienneet missä se oli niin varasimme siksi paljon aikaa.

Kiersimme silloin tien ennenkuin läksimme polkemaan Kumisevaan päin.

Isosina leirillä oli Ahon Sirpa, Santosen Anna-Maija ja Järvenpään Tarja sekä eräs Jussi (nimeä en muista)

Asustelimme Mervin kanssa samassa huoneessa Kemelin ja Lötjösen Leilojen kanssa. Koiviston Timo oli eräs opettajamme, sekä Laurialan Jouko, Vihantolan Jussi oli tuolloin kesälomalla, myöhemmin hänkin piti meille tunteja.

Saavuimme Mervin kanssa liian aikaisin, tuntia ennen Honkaniemeen. Osasimme kuitenkin sinne perin helposti, ei paljoakaan eksytty.

Sitten me joutoaikaa tuhlaten, kun ketään ei vielä ollut tullut, kiersimme sen talon ja menimme sinne taakse. Sinne meni sementtiportaat ja sieltä oli hienot näkymät alas järvelle ja mehtään. (Muuten siinä lähellä on Hinkuan voimalaitos, josta kirjoittelin joskus aikasemmin.)

Isoniemen Ismo ja Tiiton Teijo olivat seuraavat jotka ilmestyivät Honkaniemen leirikeskukseen. Sitten vähitellen olikin jo koko ryhmämme koolla.

Kaikkina aamuina, paitsi ekana oli lipunnosto ja illalla - lasku. Herätys oli kahdeksalta joka aamu, sitten ryntäsimme lipun nostoon ja sieltä aamupuurolle. Päivät menikin sitten tietyn ohjelman mukaan. Oppitunteja oli tietty myös joka päivä ja iltaisin lipun laskun jälkeen leikittiin. Oli hauskaa. Mutta joskin joskus hävetti, kuten kerran kun jouduin yhteen juttuun apinana pitelemään puhelinlankoja. Ja voi että kun ne esittivät sitten hyviä sketsejä, sai kyllä nauraa aina kippurassa ja kyyneleet silmissä. Se se on parasta kun näyttelijät pystyvät pokkana esittämään jotakin niinkin hauskaa.

Mervi "pelkäsi" leikki-iltoja tai ei halunnut osallistua ollenkaan. Keskiviikkona se jäi kokonaan pois, vaikka oli niinkin helppo iltahetki, kun pikkasen oltiin saatu ilo irti hauskoilla leikeillä näytti Timppa muutaman filmin Aku Ankasta ja Nakesta. Ja sen jälkeen paistettiin takkahuoneessa makkaraa. Toiset pelasivat päivisin tuntien lomassa lento- ja joskus jalkapalloakin.

Rippikoululaisen täytyy suorittaa Isä meidän ja kymmenen käskyä ja uskontunnustus ja onkohan sitä vielä joku muu juttu. Eikähänkään ne suoritukset tarttenu olla ees sanasta sanaan.

Kerran pidettiin ulkona urheilullinen kilpailu, johon piti kaikkien osallistua. Muodostettiin neljän hengen (kaks tyttöä + kaks poikaa) ryhmä. Ja Ismo ja Teijohan ne tuli meiän Mervin ja mun pariksi ryhmään. Muistelen, että oli sellainen suunnistusleikkikilpailu. Maastosta piti löytää tietyn verran erilaisia kasveja ja rasteja, joita oli sinne tänne viety. Yhellä rastilla mä lensin rähmälleni, kun liian innossani pyyhälsin matkaan ja Ismokos päästi oikean räkänaurun, kuten tavallisestikin.

Torstaina kävi Kaleva lehdestä reportteri haastattelemassa meitä ja napsimassa kuvia. Teffa, Päkä ja muut sekä mä istuttiin parrulla kuin konsanaan kanat orrella, kun salama välähteli. Mervi ei suostunut kuvaan. Jälkeenpäin ostin sen lehden, enkähän mä tieteskään sinne ollu päässy pällistelemään, muut oli. Eihän, tietty, kaikenlaisia mörököllejä lehteen päästetä.

Perjantaina oli vanhempain-ilta, mä "karkasin" mehtään ennen kello 18, jolloin ihmisiä oli tullu. Toin sieltä koivun oksia tuoksumaan huoneeseemme, Mervi ei lähteny mukaan, vaikka kuinka houkuttelin. Ja kylläpä sekin ilta oli naurua täynnä, olipa leikkejä taasen kaikenlaisia... Aatamia ja Eevaa mm. joka taisikin olla hauska sketsi.

Se vimeinen ilta olikin varsin tukala, kun mentiin lipunlaskuun. Muodostimme kuten tavallista lipputangon ympärille puoliympyrän. Sääsket söi ja olimmepa kovin levottomia jokainen, ei maltettu kuuliaisina osallistua jokapäiväiseen rukoushetkeen, jonka Timppa nuoriso-ohjaajana piti.

Sitten jo pehkuihin ennätettyämme, isoset tulivat laulamaan meille kitaran säestyksellä Nukkumatista. Niin, senkös unohdin mainita, että paljonhan me lauloimme (tai lauloi kuka lauloi) hengellisiä nuoriso"iskelmiä". Jussi olikin hirveen hyvä käsittelemään kitaraa. Hän pitikin yhden musiikkitunnin, jolloin me kaikki antauduimme musiikille ja kerrankin kaikki lauloivat, parasta antaen.

Koittipa sitten lauantai aamu. Siivottiin, kuten oli määräys, kukin oman kämppänsä. Makuupussit tuuletetiiin, lattiat lakaistiin jne. Timo kävi sanomassa hyästit ja samalla tarkasti, että huone oli sellasessa kunnossa kuin edellytettiin sen olevan. Lauantai-iltapäivällä oli sitten harjoitukset kirkossa loppuseremonioita varten. Jouko opasti.

Sunnuntaina 6.6. marssimme parijonossa valkoisiin kaapuihin pukeutuneina seurakuntatalolta kirkkoon, oli ihana kesäinen päivä. Niin, meidät konfirmoitiin, saatiin maistaa viiniä ja kitalakeen tarttuvaa leivänpalasta. Niin siis päästiiin ripille ja saatiin naimaluvat.

maanantai, 12. helmikuu 2018

Konginkankaalla

Oltiin taas pieniä tyttöjä Marjan kanssa, kun matkustimme Konginkankaalle Lean siskon luokse viettämään muutamia kesäloman päiviä. Aamulla, kun olimme lähdössä linja-auto pysäkille, tuli Lea saattamaan ja löysimme silloin tieltä paljon kolikoita.

Bussi oli melkein koko matkan tyhjä. Kuski oli hirmun kiva, kyseli meiltä nauru suupielessä, että matkustimmeko ihan yksin, olimme nimittäin vielä kovin nuoria. Taisin olla kuusivuotias ja Marja seitsemän vuotias tuolla reissulla.

Täti oli meitä vastassa pysäkillä ja ajoimme sitten pikkuautolla sinne talolle, joka sijaitsi metsän keskellä. Tuntui, että se metsätie oli aivan älyttömän pitkä. Talo oli vanhanaikainen punamulta puurakennus. Pihamaalla partainen mies niitti viikatteella heinää ja ympärillä hyöri monta pientä poikaa.

Minulla oli laukussa appelsiini, joka haiskahti jo epämiellyttävältä. Pääsimmme siten kohti ruokapöyää. Pikkupoikia, nuorempia kuin me, oli siis ainakin viis tai kuus. Siellä oli myös Paula, ihmettelin, miksei se halua olla Pauli, niinkuin Viisikossa. Paula oli Marjan ikäinen ja sillä oli "maja" aitan vintillä, sitä piti tietysti päästä katsomaan ja sinne piti mennä aina köyttä pitkin, vaikka oli sinne tietenkin portaatkin. Talossa oli ihana koira nimeltä Rea, Lassie-rotunen.

Ihmettelin myös sitä aina kuinka siellä aurinko laski itään ja nousi lännestä mutta eihän minun lapsenvaistoni tarkoin tiennyt eikähän se tosiassa tietenkään niin ollut.

Eräs päivä sain lähteä yhden tädin kanssa lakkaan suolle. Rea otettiin mukaan ja se olikin verraton seuralainen. Minä olin aivan sekasin päästä missä päin oltiin, mutta Rea osasi takaisin kotiin hyvin - tietenkin. Tultiin pois sieltä metsästä jo tutuksi käynyttä metsätietä pitkin ja olin aivan varma, että oltiin lähdetty aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta eipä oltu vaan samaista tietä tultiin. Lakkoja en tainnut olla kovin ahkera poimimaan, sensijaan enempi ahkera syömään. Sain kuitenkin pienen purkillisen viemisiä kotiin.

Läheisellä metsäaukiolla oli autio talo, meitä kiellettiin siellä leikkiminen. Mutta eihän me maltettu olla siellä poiskaan, siellä oli jännittävää. "Harrastimme" sisiliskojen häntien katkomista, voi liskoparat, mutta piankos ne uudet kasvattavat. Oli ihana yks ilta, istuskelimme koko sakki isolla kuistilla ihastellen ilta-aurinkoa ja söimme jätskiä.

Kävimme erään kerran saunassakin Marja, Paula ja minä. Siellä oli ulkosauna. Nukuimme Marjan kanssa vierekkäin kamarissa. Paula ei kaikkia öitä ollut siellä, eikä ne pojat olleet öitä ollenkaan. Ilmeisesti ne ei ollu omia lapsia.

Sittenpä meidän tuli jo aika lähteä kotiin Marjan kanssa. Pikkupojat lähti saattelemaan meitä valtatien varteen, kun yks  pikkuauto ei tullutkaan. Niin, me "tanssimme" metsätietä eteenpäin, välillä pysähdellen ja iloiten kesästä.

Linja-autossa paluumatkalla astui linkkuun mustalaisnainen, enpä ollutkaan aikaisemmin nähnyt mustalaista sepä oli outo ilmestys. Loppumatkasta minulla oli paha olo. Marja tarjosi paperipussia, että olisin yrjönnyt siihen. Kinastelimme ja väittelimme kivenkovaa siitä että oliko tämä sama kuski kuin menomatkalla. Mukava oli hänkin. Emmepä sitten uskaltaneetkaan kysyä oliko hän sama mies.

 

 

lauantai, 10. helmikuu 2018

Enkeleitä onko heitä?

Niin, se alkoi koulu, olin iloinen ekaluokkalainen. Tuli syksy ja aamut olivat sumuisia ja kylmiä ja pimeitä. Sinä syksynä jouduin ensimmäisen kerran hammaslääkäriin. Aika oli Kukkaniemen tielle varattu kello kahdeksaksi. Enpä tietenkään tiennyt missä se oli, suuntaa vain. Ennen neuvolaan kääntyvää tietä lähtee/lähti kaksi pitkää kuusikujaa. Pelkäsin, että jos valitsen jomman kumman reitin myöhästyn pian hammaslääkäristä ja enhän olisi uskaltanut lähteä kummallekaan pimeälle synkälle kujalle. Olin aivan hätääntynyt, taisinpa pillahtaa itkuunkin, kun muistin, että onhan ylhäällä lasten ystävä, joka voi auttaa. niin laskeuduin uuden koululaukkuni viereen polvillenni siihen keskelle tietä ja rukoilin. Aikaisemmin ei ollut näkynyt yhtään ihmistä missään, nyt näin erään ihmisen tulevan kauempaa tien risteyksestä minun suuntaani. Siitä ilostuin niin ja riensin siihen suuntaan ja kas siellähän se hammaslääkärin talo olikin. Olimmehan me äidin kanssa ennen koulua käyneet tutkimuksissa neuvolassa. En siis lähtenyt väärää tietä kulkemaan, "niin Herra johdattaa".

Sinä jouluna, sen täytyi olla ennen joulua, koska Tapio ei vielä silloin ollut syntynyt - tai ehkä hän oli vielä sairaalassa. Äiti ja isä kuitenkin nukkuivat kamarissa ja Anne ja minä nukuimme siellä myös, Anne ala- ja minä yläsängyssä. Silloin heräsin keskellä yötä kosketukseen, en nähnyt ketään, äiti nukkui sängyssään kaikessa rauhassa. Koko talo nukkui. Kuitenkin jokin oli koskettanut minua, oliko se Herran enkeli vai olinko nähnyt unta? Samana yönä (vai olikohan joskus muulloin) näin kuin ihmishahmon ikkunan takana vasten kuutamoa sekä valkoista hankea vasten, kuin jotain merkillistä tehden. Ehken koskaan saa tietää mikä se oli, mutta muistiin se on jäänyt. Jos se olisi ollut vain unta, niin ehkä olisin sen unohtanut jo aikoja sitten.

lauantai, 10. helmikuu 2018

Helsingissä ja Kuusamossa

Ollessani kuusi vuotias pääsin tätini Toinin ja setäni Sulevin kanssa Helsinkiin. Kolme viikkoa sain tutustua hienostoperheeseen, ainakin toisenlaiseen kuin kotona Haapajärvellä.

Eräänä päivänä olin leikkikentällä pihalla kerrostalon takana, talon, jossa Reijolat asuivat. Lapset pihalla eivät tykänneet vieraasta pikkutytöstä vaan haukkuivat ja kiusasivat. Yksi tyttö oli kiltti ja leikki kanssani, hän oli ehkä Liisa. Silloin oli taasen syksy ja koulut alkoivat. Liisa meni ekaluokalle, oli siis vuotta vanhempi minua. Olin kauhean surullinen, kun jäin yksin. Yksi päivä sitten menimme Liisan luo kylään, hänellä oli valtavasti ihmeellisiä leikkikaluja, en olisi halunnut lähteä sieltä pois laisinkaan, kuitenkin oli sitten pakko lähteä.

Reijolalla oli kaksiovinen vessa, mikä minusta oli kamalan kummallista. Toinen ovi kylphuoneen ja toinen eteisen puolella. Yllätin Sulevin kerran vessa-asioilta. Ihmettelin silloin, että miksei hän pitänyt ovea lukossa, eikä valoja ollenkaan. Kuinka alistavaa oli istua illoin kiltisti tädin suuren tuolin vieressä pienellä pallilla, kun katseltiin televisiota. Ja kuinka inhottavaa oli kun Toini-täti pakotti minut virkkaamaan, vaikka inhosin käsitöitä. Ehkä sain jotain aikaankin, lapasen, sukan vai oliko se pannulappu.

Muistan äitini kertoneen, kun Toini oli kertonut olostani heillä, että eräänä päivänä iltaruokana kun oli ollut jotain sipuliruokaa, minä olin koppavasti ilmoittanut, että tuotahan mä en syö. Ja siitäkös Toini oli suuttunut perusteellisesti, enpä saanut sitten syödä mitään. Menin itkemään kylppäriin, josta Timo tuli sitten minut hakemaan muutamien tuntien kuluttua.

Helsingissä ollessani käytiin monessa paikassa mm. Eeva-Maijan (serkkuni myös) luona. Hänellä oli kaksi pientä villiä poikaa. Eräässä paikassa oli sitten hyvin ikävää, siellä oli vain tyhmiä aikuisia, eikä lapsia lainkaan. Vieraassa paikassa oli pikkutytön vaikea saada unta, yövyimme siis sielä yhden yön.

Samalla reissulla kotimatkalla ajoimmekin pohjoiseen Kuusamoon. Sain siellä tutustua serkkuihini, joita en aikaisemmin tuntenutkaan, he olivat Jyri ja Liisa. Saavuimme iltahämärissä Vilppolan kesämökille Kuusamossa, jossa sainkin erota muutamaksi päiväksi tädistä ja sedästä. Jäin siis toisen tätini ja sedän perheen luokse, siksi kunnes Toini ja Sulevi palaisivat. Liisa oli aikamoien hurjimus (pari vuotta minua vanhempi). Hän oli iltakaudet ulkona poikien kanssa pahanteossa, heittelivät rikki ihmisten ikkunoita, eikä pikkupenskoja, siis minua otettu mukaan leikkeihin.

Tuliaisiksi kotiin ostin äidille lusikkatelineen sekä itselle ostin tai ostatin sellaisen nuppinappulapelin (you remember).

Olinpa unohtaa mainita sen, että tädillä oli sellainen mukava leikkikalu, puinen koriste-esine, sillä koriste-esineenä se toimi ei sillä saanut leikkiä, siis nukke, jonka sisällä oli toinen, ja sen sisällä taas toinen pienempi, ja sen sisällä pienempi, ...oli aivan pieni puunukke. Sehän oli tietysti Maatushka, mitä en silloin vielä tiennyt.

Niin, eipä siellä Helsingissä suurempia tapahtunut, mutta kuitenkin se oli suurta minun pienessä maailmassa.

perjantai, 9. helmikuu 2018

Karjala 12.-22.10.2006

Reissu Karjalaan oli minulle todella avartava kokemus. Se alkoi aikaisin torstai-aamuna 12. lokakuuta Sotkamosta. Kaikkien viisumiongelmien jälkeen huristimme vihdoin sotkamolaisen Ensio Pasasen Volkkarilla 120 kilometriä Vartiuksen tulli-asemalle. Siellä oli ensin passin ja viisumin tarkistus ja sitten n. 200 metri päässä Venäjän puolella sama juttu. Siellä vaihdoimme euroja rupliksi. Ruplan kurssi oli tuolloin 32,20. Ensio tankkasi tankin täyteen. Diesel oli hyvää ja halpaa. Pitkä matkamme alkoi. Ensimmäiset kymmenet kilometrit oli kuin konsanaan Suomessa - asfalttitietä. Liikennemerkit vain olivat muuttuneet punaisen puoleisiksi, mihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota. Matkani oli aivan ensimmäinen ulkomaille ja olin valmis kohtaamaan kaikenlaiset haasteet. Kännykkään tuli viesti Welcome to Russian network MegaFont! Enjoy your stay here! Ja kellonaikaikin siirtyi tuntia myöhemmäksi. Kostamuksessa iski syksyn ankeus selvästi silmiini. Korkeat tehtaan piiput kertoivat omaa kieltään, täällä siis on elämää ja teollisuutta. Lämpöputkia oli pitkän matkaa ja ihmettelin, että miksi ne on korkealla ilmassa. Ensio tiesi, että jos sattuu vuotoja tms., niin siinä ne on helposti korjattavissa. Kostamuksen keskusta jäi näkemättä, kun hurautimme suoraan Kalevalaa kohti. Kesken rakentamisen jäänyt iso kerrostalo törrötti autiona Kostamuksen tien varressa. Se kertoi Neuvostoajan murroksesta. Huomasin koko reissulla paljon muitakin autioita kerrostaloja, joiden rakentaminen on jäänyt kuulemma rahanpuutten vuoksi kesken.

kuvia%2023.10.-06%20035.jpg

Vuokkoniemi-Vuoninen-Kalevala, siellä jouduimme pysähtymään rekisteröimisen takia. Miliisiasema oli kolkko rakennus. Paikka oli matkakumppaneilleni tuttu, koska he molemmat olivat käyneet Venäjällä jo monta kertaa. Paperimme tarkastettiin, minun passi piti käydä kopioimassa postissa ja pankissa piti käydä maksamassa tämä rekisteröinti. Sen jälkeen paluu miliisiiasemalle ja pienen odottelun jälkeen saimme luvan jatkaa matkaa. Rekisteröinti sujui miesten mielestä nopeasti, koska meidän asioita hoiti Kalevalan seurakunnan vanhemmistoon kuuluva ja täällä miliisiasemalla töissä oleva sisar Ludmila. Teimme paremmin tuttavuutta myöhemmin hänen kanssaan, kun palasimme Kalevalaan seuraavan viikon lauantaina. Tämä rekisteröinti toimenpide on kuulema välttämätön, jos aikoo kulkea Karjalan alueella. Erikoista on, kun virastot ovat kiinni keskellä päivää ruokatunnin ajan. Miliisiaseman vieressä asui tulkkimme Sinaida Sobko, hän liittyi joukkoomme ja sain tutustua tähän pirteään viisikymppiseen naiseen, joka oli kokenut, sain myöhemmin kuulla, elämässän kovia. Johannes oli antanut Sinaidasta maininnan, että hän on iloinen aamulla, päivällä ja illalla ja näin oli. Myös Sinaidan ystävätär Ljuba-niminen nainen tuli mukaamme määränpäänä Kiestinki. Pitkin katuja kuljeskeli kulkukoiria, ne ovat kuulema ihan vitauksena täällä. Johannes ja Sinaida kävivät Kalevalassa kaupassa. He ostivat kaksi pussillista ruokaa vietäväksi kyläpaikkaan, johon tulisimme majoittumaan kahdeksi päivääksi. Minäkin pistäydyin ihan uteliaisuutta kaupassa. Se oli tyypillinen paikallinen ruokakauppa. Hyvin ystävällistä asiakaspalvelua - itsepalvelusta ei puhettakaan. Hörppäsimme siinä pihalla eka kerran termarista kuumaa teetä ja voileipää. Kahviloita ei tainnut olla lähimailla, onneksi Ensio-konkari oli osannut varata evästä pitkälle alkumatkalle. Oli kylmä syksyinen päivä.

kuvia%2023.10.-06%20002.jpg

Matka Tunkujärvelle (75 km) meni kuopaisia teitä pitkin rattoisasti, kun oli mukavaa juttuseuraa. Tulin huomaamaan, että venäläiset tai ainakin karjalaiset ovat kovia puhumaan ja halaaminenkin käy heiltä niin luonnollisesti. Saavuimme majapaikkaamme vähän ennen kuutta illalla. Isäntäväki otti meidät vastaan halauksin. Olimme heti tervetulleita ja emäntä rupesi touhuamaan teetä. Pöytä pistettiin koreaksi. Vieraille tuodaan pöytään aina kaikkein parasta. Koti oli lämmin ja Iia ja Alexi kovin ystävällisiä. Tämä vanhahko pariskunta majoittaa useastikin ohilulkijoita.

kuvia%2023.10.-06%20003.jpg

Enpä tullut tietämään onko alueella motelleja tai hotelleja. Niitä ei ainakaan kylänraitilla näkynyt. Tämä majapaikka sopi meille kuitenkin mainiosti, koska perheväki oli uskovaisia - ei ollut pelkoa varkauksista tms. Ilo loisti Iian kasvoilta, kun hän sai passata meitä. Teetä - tsaikaa - juodaan Venäjällä varmasti yhtä paljon kuin täällä kahvia. Kahvi on tosi harvinaista, ainakin köyhissä taloissa. huomasiin kaupassa kahvipaketin maksavan kuusi euroa. Vettä ei tule hanasta, vaan se kannetaan jostakin. Pienessä keittiössä oli yhdessä nurkassa lavuaari, minkä päälle oli kiinnitetty noin kolmen litran säiliö siitä hanasta kääntämällä tuli vettä. Vesi valui ämpäriin, mikä oli taasen lavuaarin alla ja se nakattiin pihalle aika ajoittain.

kuvia%2023.10.-06%20008.jpg

Iian ja Aleksin talo oli tyypillinen karjalainen asunto; paritalo kaksi huonetta, olohuone ja pieni keittiö. Iso eteinen toimi varastona, siellä kuivui seinälle ripustettuna mm. neljä kalaverkkoa. Talot ovat kaikki lähes samanlaisia ja niiden välissä on omat pienet puutarhat. Luontaistalous on elinehto. Kalavedet ovat tulleet varmasti tutuiksi isännille ja metsät emännille, puolukkaa ja sieniä poimitaan hurjasti. Eräskin nainen oli kuulema yhtenä päivänä poiminut peräti 95 litraa puolukoita. Ihmeekseni tulin huomaamaan, että ruoka-aikana ei ole mitään juomista tarjolla. Marjoja on sensijaan aina pöydässä niin tee- kuin ruoka-aikanakin. Karkkia on myös pöydässä aina. Se on varmaankin yksi syy, että lapsilla on huonot hampaat ja aikuisillakin. Lusikka on ainoa työväline ruokana-aikana. Ja teet juodaan sitten aina ruokailun jälkeen.' Pitihän sitä sitten vessassakin käydä - se oli pikkuinen shokki. Ulkovessahan on kyllä tuttu juttu monelle suomalaiselle, ainakin vanhemmille. Mutta entäs kun se oli kyykkyvessa, niin ei taida Suomessa olla? Mutta kaikkeen tottuu, hommat sujui vaikkei istua voinutkaan, niinkuin perinteisessä ulkohyyssissä. Ja paperia ei tietenkään ollut... En tiedä miten täällä  selviydytään vessareissuista asiallisesti.

Johanneksella oli tieto, että kokous olisi seitsemältä. Lähdimme hyvissä ajoin rukoushuoneelle. Täällä on tosi hieno rukoushuone, rakennettu vuonna 1993 suomalaisten avustamana. Se on kyllä ylellinen paikallisesti katsottuna - jopa sisävessat oli. Saarnaajana/talonmiehenä oli nuorehko mies Vadim, hän otti meidät jo pihalla vastaan ja kertoi, että kokous olisi ollut kuudelta, mutta oli peruttu, kun emme tulleet ajoissa. Olipa se harmi. Jäimme sinne juttelemaan pitkään. Vadim on noin 30-vuotias. Hänen vaimo opiskelee opettajaksi Pietarissa, ja käy kotona tosi harvoin. Heillä on neljä ottolasta. Vadim kertoi miten vaikea oli saada lapset omikseen, nyt lapsilla oli tosi hyvät oltavat. Hän kertoi myös ongelmista paikallisella hengellisellä rintamalla. Meille esiteltiin valokuvia tämän kirkkosalin rakennusvaiheista. Paikalle tuli eräs vanha nainen joka yltyi kertomaan sitten oman värikkään tarinansa.

Lähdimme sitten takaisin Iian ja Aleksin talolle, matka ei ollut pitkä. Oli jo tullut pimeä, pieni ilta-lenkki pitkän päivän autossa istumisen jälkeen teki hyvää. Johannes oli varautunut taskulampulla. Ja kulkukoirat kävivät haistelemassa ja vähän räksyttämässä ohikulkijoille. Herkullisen iltapalan jälkeen pidimme iltahartauden. Miehet poistuivat omaan huoneeseen, me naiset jäimme vielä juttelemaan olohuoneeseen. Aikamoinen kielikylpy on iskenyt täällä vastaan. Iiakin osallistuu keskusteluun ja silloin naiset puhuvat venäjäksi ja minä voin vain sujuvasti kuunnella. Ljuba puhuu ja ymmärtää suomea aika hyvin, joten hänen kanssaan voi kyllä keskustella ja Sinaidan kanssa tietysti myös, mutta Iian kanssa jutteluun tarvitaan sitten tulkkia ja Sinaida on osoittautunut erinomaiseksi siinä hommassa. Ljuba sai nukkua lattialla patjalla ja Sinaida ja minä nukuimme sohvalla. Yö meni vaihtelevasti heräilin ulkoa kuuluvaan koirien haukuntaan ja nurkassa olevan jääkaapin käynnistymisiin noin puolen tunnin välein. Se kuulosti kuin pyykkikone olisi lingonnut.

Perjantai ja kolmastoista päivä koitti. Aamupalan jälkeen rukoilimme perheen äidin ja pojan sairauksien puolesta. Iialla on vettä keuhkoissa ja Juudalla veritulppa jalassa. Sillä aikaa, kun odottelimme Vadimia tulevaksi naiset lauloivat venäjäksi hienoja lauluja. Oli tarkoitus lähteä erään sairaan naisen luokse, joka on pyytänyt käymään. Vadim johdatti meitä pitkin Tunkujärven kyläraittia. Koska nainen ymmärsi suomea ei tarvittu tulkkia joten vain Johannes, Ensio ja minä lähdimme. Tämä vanha nainen oli elämän loppusuoralla. Hänen tytär oli tullut Eestistä käymään. Hän otti meidät vastaan. Muuten naisen poika huolehti hänestä. Mies ei ollut uskossa, joten Ensio innostui keskustelemaan häen kanssaan ja kertoi mielenkiintoisesta omasta elämästään. Johannes puhui oikein lämpimästi kuolevalle ja luki Raamattua sekä sitten rukoilimme tietysti. Nainen ei ollut päässyt sängystä ylös enää pitkään aikaan. Huone oli karu, ympäristö oli ankea. Nainen itki, hän oli laiha ja heikko. Lähdimme sieltä ja kuljimme kylällä. Poikkesimme paikallisessa kaupassa ihan uteliaisuuttamme. Siellä oli myytävänä monenlaista. Kävimme toisessakin kaupassa, ne ovat täällä sellaisia sekatavarakauppoja.

kuvia%2023.10.-06%20054.jpg

Kävimme myöhemmin päivällä pitkällä kävelylenkillä. Roskia, jätteitä, romua, särjettyjä ja ehjiä pulloja pitkin tien vieruksia. Ympäristö täällä on tosi epäsiistiä, järjestetystä  jätteenkäsittelystä ei merkkiäkään. Eräästä talosta pyydettiin käymään kylässä. Menimme sinne. Äiti ja aikuinen tytär olivat siellä muuranneet juuri "omatekemällä" laastilla hellan. Ja tietysti piti istuutua sitten kahvi- eikun teepöytään. Pöydässä oli hyvät tarjoilut. Tämä koti oli merkki vähän vauraammasta elintasosta. Keittiössä oli mm. mikro ja vedenkeitin ja vähän muutakin nykyelektroniikkaa. Mutta vettä ei tullut tännekään. Nurkassa sisoi kaksi isoa sinistä tynnyrin täköistä muoviastiaa, joissa oli vettä. Paljon oli siinä juttua, enhän tietenkään ymmärtänyt. Sinaida tulkkasi välillä. Naiset olivat iloisia kun kävimme. Majapaikassamme lajittelimme sitten ne vaatepussit, noin kymmenen säkkiä, joita olimme voineet tuoda rajan yli. Naisten ja miesten vaatteita lajittelimme päämääräämme Zelenoborskiin vietäväksi ja muut säkit jäisisivät matkan varrelle paikallisille kylätalolle Sieltä ne jaettaisiin tarvitsijoille.

Muutaman lepotunnin jälkeen lähdimme sitten Sopparookiin kokoukseen. Menimme Sinaidan kanssa Vadimin pakettiautolla, siihen tuli myös pyhäkoulunopettaja Aleksandra sekä se vanha nainen, joka kertoi oman tarinansa edellisenä iltana. Me Sinaidan kanssa nauroimme ja lauloimme takapenkillä, penkit oli kovia ja tie muhkurainen. Tiet ei täällä todellakaan ole kehuttavassa kunnossa, vaikka Ensio ja Johannes kehui niitä monin paikoin, kun niillä on kokemusta todella huonoista teistä. Kokous oli kulttuuritalolla. Ennen sitä kävimme pienessä museossa. Siellä oli mielenkiintoista (mm. tavaroita sota-ajalta). En ymmärtänyt kyllä paljoa oppaan esittelystä, Ljuba tulkkasi vähän minulle, vaikka hän puhui hoono soomi. Kokous oli ihan hyvä melkein kuin Suomessa. Väkeä oli tosin vähän. Minä kerroin oman tarinani, Ensio puhui sitten mitä hänellä oli sydämellään ja Johannes piti varsinaisen saarnan. Sinaidalla oli siis töitä koko ajan. Johannes näki kolme hiirtä vilistävän siellä lattialla, minä en nähnyt niitä, mutta hetken päästä näin salin etuosassa jotain vilahtavan. Hiiri se ei voinut olla, koska sitä ei kerennyt nähdä, oli vain vilaus. Ihmettelin sitä kovasti koska hiirenhän kyllä erottaa, kun se juoksee. Juttelin aiheesta myöhemmin Ensiolle, hän arveli näkyni olevan itse Belsebub, sillä siellä talossa on kuulema tapahtunut aikaisemmin kaikenlaista kamalaa. Se järkytti hetkeksi mielenrauhaani, kunnes mieleeni nousi Jeesuksen sanat: "Rauhan minä jätän teille, minun rauhani, sen minä annan teille, en minä anna niinkuin maailma antaa, älköön teidän sydämenne olko murheellien, älköönkä peljätkö."

kuvia%2023.10.-06%20010.jpg

Ja sitten juotiin siellä kokouspaikalla teetä, minkä jälkeen huristeltiin sama matka taasen takaisin Tunkujärvelle noin 15 km ja tie oli kauhea. Myös majapaikassamme oli iltateetarjoilu. Iltahartauden jälkeen oli aika käydä taasen maata.

Lauantai koitti sateisena. Harjoittelimme sairaalavierailua varten. Se oli tarkoitus olla kello 13. Ajoimme Pääjärvelle noin kaksitoista kilometriä "kolikoli" kyytiä. Olimme hyvissä ajoin. Pyörähdimme paikallisessa tavaratalossa. Pääjärvellä oli kerrostalojakin, mitä ei Tunkujärvellä ollut. Tavaraa oli kaupassa tarjolla aika hyvin. Johannes osti itselleen LED-valolla toimivan taskulampun. Menimme sairaalaan. Eräs nuorehko mies tuli mukaamme. Hän vierailee siellä kuulema useasti. Sisällä sairaalassa oli ankeat käytävät sekä outo paha haju. Menimme erääseen huoneeseen, johon tuli sitten muutama kuulija. Laulettiin ja Johannes puhui taas hyvin. Ensio ja minäkin saimme suunvuoron. Meidän porukka lauloi suomeksi laulun "Taivas on uskoni määrä...", vaikkemme olleet harjoitelleet kuin yhden kerran, niin laulu kaikui kaikkien huulilta antaumuksellisesti, vaikkei ollut säestystäkään. Kun tilaisuus loppui menimme ulos, paiitsi Johannes ja Sinaida jäi sisälle ja tunui, että he viiipyivät ja viipyivät. Juttelimme pihalla. Se nuori mies oli kuulema itse opiskellut vähän suomea ja ymmärsi myös jonkin verran. Sitten Johannes ja Sinaida vihdoin tulivat. Jälkimmäinen ilosta hihkuen, yksi mummo oli halunnut, että hänen puolestaan rukoillaan ja oli halunnut tulla uskoon. Ajoimme Iian ja Alexin kotiin vielä syömään. Johannes antoi Iialle kiitokseksi 1000 rupalaa (= 32 e). Hänellä oli kuulema hyvin pieni eläke.

Sitten lähdimme jatkamaan matkaa Ension Volkkarilla: Sopparok - Kokkosalmi - Kiestinki, Ljuba jäi sinne erään ystävänsä luokse ja miehet kävivät sunassa paikallisen saarnaajapariskunnan Tanjan ja Viktorin kotona. Istuimme siellä tovin ja joimme teetä. Heillä oli kolme kivaa pikkupoikaa. Jatkoimme sitten matkaamme Sosnoviin (= Mäntykylä). Siellä yksi äiti antoi meille mukaan säkkejä, ne oli tarkoitus toimittaa hänen Petroskoissa opiskelevalle Leo-pojalleen. Louhen pastori lähtee sinne, joten veimme ne tavarat hänelle. Tällainen "posti" täällä kulkee.

kuvia%2023.10.-06%20036.jpg

Sitten saavuimme Louhelle. Täällä rukoushuonella on Stanislav ja Natasha saarnaajapariskuntana. Heillä on kuusi pientä lasta. Vanhin on ensimmäisellä luokalla ja muut vielä nuorempia. Lapset olivat tosi hyvin kasvatettuja. Ne istua napottivat kaikki kiltisti, kun kävimme heitä ensin tervehtimässä. Saimme syödäksemme kotoisasti kolikkapottuja, keitettyjä kananmunia ja sieniä ym. Oli hyvää. Koti oli ahdas ja epäkäytännöllinen noinkin suurelle perheelle. Lapset oppivat pienenä potalle, koska kertakäyttövaippoja ei ollut. He olivat ottaneet lapsensa pois mm. päiväkodista ja olivat saaneet siitä naapuruston herjauksia ym. osakseen. Koko Louhella pidettiin heitä tosi ahdasmielisinä. Mutta kun kuulin niin ymmärsin miksi. Päiväkodeissa opetetaan lapsille mystisiä asioita noidista yms. eikä yhtään mitään Jumalasta. Kuka uskova vanhempi sellaista haluaa? Nämä aidosti uskovat vanhemmat opettavat nyt itse lapsilleen sen mikä on tärkeintä elämässä. Heillä oli nuori aputyttö, mutta kävi ilmi, että hän on juuri muuttamassa pois, koska oli menossa avioon. Natashalle tulee kovat ajat selvitä suuren perheen äitinä. Me saimme siis makuuhuoneen ja omat sängyt alakerrasta. Ihan viihtyisän kolkko pieni kommakko. Anja tämä aputyttö asusti siinä samassa huoneessa, hänellä oli laatikoita siellä jo pakattuna ja hän oli ihan onnessaan tulevasta ajasta. Lauantai-iltana saimme käydä Sinaidan kanssa saunassa. Sauna oli tosi tosi pieni ja suihkukin oli, mutta rikki. Onneksi oli lämmintä vettä sai pestä matkan pölyt pois. Juttelimme illalla tosi pitkään. Sinaida kertoi elämän tarinaansa. Hänellä on ollut mm. kaksi miestä, joista molemmat ovat kuolleet vesillä. Yövyimme täällä Louhella kaksi yötä.

Aamulla ennen kokouksen alkua lapset lauloivat meille tosi sisältörikkaita hengellisiä lauluja. Kokoukset on siis täällä Louhella aamulla yhdeltätoista ja illalla kuudelta. Tämä on eri unionia, kun edelliset paikat, joten täällä pitää naisilla olla huivit ja hameet päällä kokouksissa. Paikalle saapui naisia noin kymmenen, lähes kaikki jo vanhoja. Miehiä tuli vain kolme. Täälläkin on seurakunnassa ollut isoja ongelmia. Stanislav on hyvä laulamaan, hänen kantava äänensä täytti kirkkosalin kokouksen aikana moneen kertaan. Ja taasen vieraat saivat puhua, minä jotenkin arastelin täällä puhua kaikki tuntui niin viralliselta. Vaan sitten tuli mieleen Sanan kohta "älä arkana pälyile, ole rohkea", niin rohkaistuin ja kerroin taasen yksinkertaisen tarinani. Ensio piirsi kuulijoiden eteen kuvan tulevista hääjuhlista ja rohkaisi seurakuntaa valvomaan ja olemaan valmiina. Johanneksella oli oma sanansa sille aamulle. Meidän porukka lauloi taasen laulun "Taivas on uskoni määrä..." Tälle Karjalan alueelle on suomalaisten ja ukranalaisten toimesta rakennettu noin kymmenen kirkkoa eri pitäjiin. Myöhemmin kävimme tervehtimässä rautatieaseman lähellä asuvaa miestä, joka makasi sängyssään halvaantuneena.

Meitä on siis hyvin ravittu täällä. On hienoa, kun pöytään käydessä ja ruokailun lopetettua rukoillaan. Aamuisin ja iltaisin vielä polvistuttiin kaikki, lapsetkin, rukoukseen. Kielimuuri on ollut esteenä monin ajoin. Lapset nauroivat minulle, kun puhuin heille suomeksi, eikähän ne ymmärtäneet. Piirustin heidän kanssaan ja oli ihan mukavaa. Täällä oli sentään sisävessat, mutta viemäriputket niin kapeita, ettei vessanpönttöön saa panna paperia. Kävin iltapäivällä Ension ja Johanneksen kanssa särkemässä rahaa pankissa sekä kaupassa. Kaupat ovat täällä auki aamu kahdeksasta ilta yhteentoista joka päivä. Ja joka kaupassa on oma omituinen hajunsa. Eräässäkin kaupassa kannettiin sisään makkaroita ja tuoretta lihaan laatikoissa ilman enempiä suojakääreitä. Ihmekös, jos kaupoissa haisee aika epämääräiseltä.

suomalaisia.jpg

Saavuimme Tsupaan maanantai-iltapäivällä noin kello 15. Tämä "rukoushuone" on vanha talo, huonokuntoinen, mutta tänne me majoitumme yhdeksi yöksi. Täällä on ollut muutaman vuoden jo saarnaajapariskunta, mutta aivan äskettäin he ovat muuttaneet muualle. Anna, joka on paikallisia uskovia sekä Nastja, huonoista oloista oleva noin 20 vuotias epäsiisti tyttö olivat neuvomassa ja opastamassa meitä. Kyllähän Sinaida, Johannes ja Ensio ovat ennenkin olleet täällä, tuttuja heille. Minä olin vähän ällikällä lyöty olosuhteista. Pesumahdollisuutta ei siis ollut, onneksi kylmässä varastossa oli kuivakäymälä, eikä tarvinnut lähteä pihanperälle. Keittiön hellassa paloi valkea, joten pian alkoi olla ihan lämmin. Anna oli pannut pyörimään videon ylistystilaisuudesta. Se oli kuvattu vuosi aikaisemmin jossakin isommassa kaupungissa. Katsoimme myöhemmin sen loppuun ja kommentteja tuli puoleen ja toiseen, koska se oli lähes kuin diskomeininkiä, värivalot vain puuttui. Tai sitten ei, mielestäni kyllä siinä Herran henki vaikutti, koska siitä oli aistittavissa selvästi aito ilo - voinee sanoa, että se oli karkelointia. Vanhat ja nuoret yhdessä lauloivat, tanssivat ja iloitsivat mukaansatempaavien ylistyslaulujen kera. Joimme teetä ja juttelimme. Anna kertoi paikallisten uskovien tilanteesta, miten oli tarkoitus hommata keskustasta parempi rukoushuone, tämä rakennus oli aikalailla syrjässä ja todella huonokuntoinen. Lähdin ulos valokuvaamaan maisemia ja taloja. Lähellä siinä oli taasen kerrostalo, jota ei koskaan rakennettu valmiiksi. KAN-kodin pojat ovat purkaneet siitä lautoja ym. ne odottavat tuossa pihalla noutajaa. Kun tulin kamerani kanssa pihalle, oli kaksi miestä siellä lautakasalla pöllimässä polttopuuta. Huomasin sen ja riensin kertomaan vielä tee-pöydässä oleville. Sinaida lähti juoksemaan varkaiden perään, pitkän takaa-ajon ja kovien keskustelujen jälkeen miehet palauttivat puut. Anna ja Sinaida kutsuivat miehiä illan tilaisuuteen. Illalla kokouksessa oli neljä kuulijaa. Oli ihan hyvä ilta. Saimme rukoilla mm. erään äidin puolesta, jonka poika oli ollut uskossa ja oli nyt luopunut. Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen teimme Ension ja Johanneksen kanssa pitkän lenkin Tsuban kylässä Vienan meren rannalla.

kuvia%2023.10.-06%20061.jpg

Sieltä palattuamme lähdimme ostamaan kaupasta ruokaa Zelenoborskiin KAN-kodille. Sitten kävimme tervehtimässä erästä seurakuntalaista, naista, joka pyysi edellisenä iltana kylään. No, menimme sinne kerrostaloon. Tämä sisar oli laittanut meille ruoan. Eihän me sitä tarkoitettu, koska Sinaida oli puolestaan laittanut keiton, sillä aikaa kun olimme lenkillä. Noh, pitihän pöytään käydä. Alkukeitoksi oli isoja makaroneja maitoliemessä, minkä jälkeen syötiin paistinpottuja ja rasvaisia makkaroita. Niitä syötiin isoilla alumiinilusikoilla. Ja jälkiruuaksi teetä kaikkinen pikkuleipäherkkuineen. Pelkkä teevesi jo oli itsessään tummaa kuin tee ja motit vähän epäilyttäviä, mutta mitä me pienistä... Istuimme tämän sisaren olohuoneessa vielä tovin ja rukoilimme lopuksi hänen puolestaan. Oli aika palata majapaikkaan, missä oli vielä joitakin hommia ja sitten auton nokka kohti Zelenoborskia.

Melkein nukahdin matkalla sinne. Keikuin auton tavaratilassa kaikkien pussien päällä kietoutuneena makuupussiini. Kun saavuimme KAN-kodille, nuori kaunis tyttö tuli avaamaan oven. Talo oli valtavan iso, entinen parantola. Remonttia oli tehty, mutta vielä oli paljon tehtävää. Sisällä aulassa oli hieno kivistä valettu allas ja siinä suihkulähde. Ilmeni myöhemmin, että siellä oli kalojakin - ahvenia, joita oli pyydystetty läheisestä lammesta. Saimme Sinaidan kanssa huoneen yläkerrasta. Huone on ihan siisti tosin katto on vähän kostunut ja homeessa sekä yksi ikkunalasi on korvattu muovilla samoin kuin monet monet muut ikkunaruudut tässä isossa talossa.

kuvia%2023.10.-06%20037.jpg

Asukkaina täällä on nyt neljä tyttöö ja noin 20 poikaa. Johtajana on 5-vuotias Vital-niminen nuori mies. Hirveä miten paljon hänelle on annettu vastuuta. Iso talo kaikkine remonntoineen ym. sekä maailmasta tulleita alkoholisteja ja narkomaaneja, jotka tosin ovat omasta vapaasta tahdosta tulleet tänne. Apulaisia ei ole, kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Vital esitteli meille paikkoja, kiersimme ulkona eläinsuojat. Heillä on täällä mm. lampaita, vuohia, kaloja, kaneja, lehmiä. Ulkona oli nuotio, keittivät siinä isolla padalla varmaankin eläimille jotain. Vanha kuorma-auto tuprutti pihalla, se toi puita jostakin. Eräs mies pilkkoikin polttopuita parhaillaan ulkona vaikka siellä tihuutti ankeasti vettä.

kuvia%2023.10.-06%20046.jpg

Kävimme Sinaidan ja Vital kanssa kylässä erään ystävällisen naisen luona, jolla oli kotonaan suihku. Saimme käydä vuorotellen pesulla siellä. Koti oli siisti ja moderni kerrostaloasunto. Tytär, 26-vuotias oli pyörätuolissa. Hän oli nuorena opiskelijana pudonnut kolmannestakerroksesta ja halvaantunut jaloistaan. Hän tekee itse kaiken mahdollisen kotonaan. Joimme sitten taas teet ja lähdimme takaisin KAN-kodille kävellen noin kilometrin matkan. Satoi vettä. Yksi nuori veli oli liittynyt mukaamme jo lähtiessä. Hän kertoi, että oli ollut kaksi vuotta KANnilla ja selvinnyt kuiville. Oli nyt opettelemassa omaa elämää ja töissä kaupassa. Kyseli meiltä miten hän voisi asiakkaille kertoa Jeesuksesta. Hän itse kertoili, että kun hän pakkaa televisioita, niin hän kirjoittaa pakkausteippiin, että Jeesus rakastaa sinua.

Iltakokous alkoi puoli yhdeksän. Kuuntelimme stereoista ylistyslauluja seisten noin puoli tuntia. Ne lauloivat mukana ken osasivat. Meininki oli rento, fiilis hyvä, porukka taputti ja lauloi mukana. Johannes taisi olla vähän sairaana, mutta jaksoi kuitenkin pitää nuorille puheen. Ensio ja minäkin sanoimme jotakin ja Sinaidalla oli taas kova työ tulkata meitä. Loppurukouksen aikana eräs Volotja nuorukainen, kotoisin Ukrainasta, halusi antaa elämänsä Jeesukselle. Me kaikki iloitsimme. Johannes julisti hänen synnit anteeksi sekä johti rukousta. Volotja toisti ja sai nyt suullansa todistaa, että hän on Jeesuksen oma. Vielä siunaisimme häntä. Oli hienoa olla läsnä tässä hetkessä. Johannes ja Ensio poistuivat siitä sitten heti nukkumaan, olivat matkasta väsyneitä. Keskustelimme siinä vielä muutamien nuorten kanssa, tai Sinaida keskusteli. Vital oli laittanut meille iltateetä ja olisi halunnut, että olisimme jääneet vielä illastamaan hänen kanssaan sekä rukoilemaan, mutta koska miehet olivat menneet jo nukkumaan päätimme mekin Sinaidan kanssa kieltäytyä kutsusta. Jutteleimme vielä pitkään Sinaidan kanssa, uni ei tahtonut tulla,  koska sänky oli niin outo. Hetekan pohja upposi syvälle, kun siihen asettui ja tyyny oli valtava. Yksi huoneen ikkunalasi oli tosiaan korvattu muovilla ja tuuli kahisutteli sitä. Aamulla oli herätys puoli seitsemältä. Ulkona oli satanut ensilumi. Aamuhartaudessa kuuntelimme taasen niitä venäjänkielisiä ylistyslauluja noin vartin verran. Johannes puhui ja Sinaida tulkkasi. Sitten kävimme aamupalalla. Tytöt vuorottelevat kuulema keittiössä. Yksi oli jo tehnyt puuron ja toinen oli käynyt lypsämässä vuohet. Oli hyvää puuroa. Logo-kyltti ulko-oven vieressä kertoo, että KAN-kodin nimi on suomeksi Askel-askeleen perään. Oli sovittu, että maksamme heidän kuorma-autoon tankin täyteen, niin saavat hakea ne puut sieltä Tsupasta. Ajoimme lähimmälle huolto-asemalle. Jonkin ajan päästä KAN-kodin kuorma-autokin ilmestyi siihen jostakin, se imi yli 60 litraa polttoainetta. Johannes maksoi.

kuvia%2023.10.-06%20048.jpg

Sen jälkeen ajoimme yli 200 kilometriä Kiestinkiin. Tie oli paikoitellen niin huonoa, että matka taittui 40 kilometrin tuntivauhtia. Siellä kävimme taasen heti kaupassa ostamassa kaksi pussia ruokaa Viktorin ja Tanjan kotiin. Satoi vettä. Heidän kotinsa on paikallinen rukoushuone tai kirkko, kuten sielläpäin kutsutaan. Tämä talo on ukrainalaisten rakentama ja kuuluu samaan unioniin kuin Louhen piiri, joten täälläkin tulee naisilla olla huivit ja hameet kokouksissa. Huomioin, että ulkona oli joka rännin alla astioita. He hyödyntävät sadeveden, koska muutenn joutuvat hakemaan veden kahden kilometrin päästä. Illalla oli kokous kuuden aikaan. Paikalle tuli noin kymmenen naista, miehiä ei näkynyt ollenkaan. Viktorillakin oli komea lauluääni ja hänen äänensä kaikui ylinnä kun kokouksessa laulettiin venäläisiä hengellisiä lauluja. Sain todistaa, Ensio ja Johannes puhuivat ja Sinaida tulkkasi. Kokouksessa kaksi naista pyysi rukousapua, toisella oli hirveitä ongelmia perhepiirissä ja toisella työpaikalla. Iltaruoka oli vielä kokouksen jälkeen, vaikka kello oli jo vaikka miten paljon. Täällä on kyllä keskimäärin aika rasvaisia ruokia. Söimme kotoisasti makkaraa ja makaronia. Miehet nukkuivat salinpuolelle laitetuissa vuoteissa ja me Sinaidan kanssa olohuoneessa. Venäjällä ihmiset pääsevät kuulema jo 50-vuotiaina eläkkeelle. Lapset opiskelevat koulussa neljä ensimmäistä vuotta karjalan kieltä, viidenneltä tulee suomen kieli. Koulukirjat heidän pitää itse hommata, siksi kait lapsetkin poimivat paljon marjoja ja sieniä syksyllä.

Torstai 19. päivä. Yöllä oli ollut pakkasta kuusi astetta. Niin eilen kun saavuimme tänne saimme käydä saunassa, olikin ihna juttu. Vanhimmat pojat lähtivät aamulla kouluun. Tämä pienin Max-poika jäi kotiin. Hän halusi pallotella kanssani. Kävimme aamupalan ja -hartauden jälkeen noin kuuden kilometrin lenkillä Johanneksen ja Ension kanssa. Huh, huh, olipa se lenkki, oli vähän kylmä, kun en ollut osannut varautua tarpeeksi lämpimästi. Ljuba tuli käymäään kylässä ja juttua piisasi. Huomenna ruuan jälkeen lähdemme Tunkujärvelle 70 km:n päähän. Ljuba tulee tietysti mukaan. Otin ruuan päälle hyvät päiväunet. Ruokakulttuuri on täällä sellainen, että ensin syödään joku keitto, yleensä borssisellainen, emännän mukaan se vaihtelee eri aineksista. Sen jälkeen on pääruoka, tänään oli ihan suomalaisittain muusia ja lihapullia ja päälle tsaikaa eli teetä keksien kera. Pojat ovat tulleet nyt koulusta, keskimmäinen poika on kolmannella luokalla, oli saanut juuri kolme viitosta kokeista eli parhaat arvosanat ja oli iloinen siitä. Kirjoituspöydällä on lasipurkissa miljoonakala uros ja kaksi naarasta. Joku oli tuonut ne pojille lemmikeiksi jostakin.

kuvia%2023.10.-06%20058.jpg

Kävimme Viktorin kyydillä Sosnovissa eräässä kotikokouksessa. Ensio oli luullut, ettei tänne tulisi ketään vaan tulihan sitten naapurin pariskunta ja kolme poikaa ja äiti neljävuotiaan tyttärensä kanssa sekä talon emäntä , joka on uskossa. Kodissa haisi tupakka, mies ei tullut seuraamme, vaikka oli niin ystävällisesti ottanut meidät vastaan. Makuuhuoneessa, jossa tilaisuus oli, oli kirkkaat tapetit. Seinille oli liimattu valtavia maisemakuvia tauluiksi. Seinillä oli myös paljon hengellisiä kuvia. Huone oli ilmeisesti talon nuoren miehen, joka oli uskovainen ja oli opiskelemassa Petroskoissa. Yksi pitkä, laiha poika oli kokouksessa. Hän oli käynyt kuusi vuotta koulua, mutta oli sitten lopettanut. Hänellä ei nyt ollut töitä eikä mitään. Koulua täällä käydään siis 11 vuotta, mutta ilmeisesti viimeiset vuodet ei ole pakollisia. Viimeisenä vuotena on auton ajo-opetusta, jos tuo itse bensat. Ajokortin voi suorittaa, jos on täyttänyt 18 vuotta. Ulkona on pakkasta -10 astetta. Venäjällä kylmenee myös mahdollisuudet julistaa evankeliumia. Aamuhartauden yhteydessä juteltiin kaikenlaista ja Viktor luki sanomalehdestä, että on jo laki ettei saa julistaa kymmentä metriä kauempana kirkkorakennuksesta.

Ensio vei eilen täällä Kiestingissä kylätalolle kaksi pussia lastenvaatetta. Kiittelivät kovasti. He jakavat ne eteenpäin köyhille. Niskan kylällä olisi ollut kuulema tärkeää käydä julistamassa, mutta tällä reissulla ei siellä kerkeä käydä. Siellä on vain muutamia uskovia ja seutu on kuulema hyvin kaunista. Sinne on huono tie. Talvella sinne voi jäädä vangiksi, koska teitä ei aurata. Siellä asuu vanhoja ihmisiä lähes omavaraistaloudessa. Kauppa-auto ja posti käy ehkä kerran viikossa. Täällä sisällä on lämmintä. Tuli räiskyy iloisesti puuhellassa tuossa keittiössä.

Noniin, Kiestinki jäi taakse ja palasimme Iian ja Alexin mökille. Matkalla tänne Vadim tuli vastaan. Oli viemässä junalle erästä miestä. Siinä pysähdyimme ja miehet juttelivat pitkään. Tulee kuulema varmaan käymään Suomessa Vitolin kanssa, kun tämä saa viisumin. Oli taas niin kuoppainen tie, monipaikoin leveä, mutta niinniin kuoppainen. Täällä ajetaan tiellä siitä missä tie on parasta, ei aina välttämättä oikeaa reunaa. Ja Ljuballa oli kylmä. Viktor oli antanut kaksi tuolia pakettiautoon, jotta tavaratilassa olisi helpompaa olla. Matkalla nauroimme makeasti, kun Sinaida ei osannut sanoa Mitsubishi. Ajoimme siis tänne Tunkujärvelle. Iialla on ollut jotain Vadimia (paikallinen paimen) vastaan, eikä hän ole käynyt pitkään aikaan kirkossa. Johannes puhui hänelle henkilökohtaisesti ja niin Iia lähti sitten illalla kokoukseen. Olikin tosi hyvä kokous. Väkeä oli paljon. Elias haki Sosnovista Martan ja sen nuoren veljen, jotka olivat sairaalavierailullakin mukana ja Anna oli tullut Tsupasta asti, hän toi minulle kiitoksia ja terveisiä Nastjalta, jolle olin antanut 500 ruplaa, että voisi ostaa mitä tarvitsee. Vadim kertoi, että se vanha nainen, jonka luona kävimme silloin viime perjantaina oli kuollut. Jäimme vielä kokouksen jälkeen juttelemaan, niin Vadim toivotti minut ja koko perheeni kylään Tunkujärvelle. Hänellä on remontoitu hyvä mökki Niskankylällä. Siellä on mahtavat kalavedet. Ollaan aina tervetulleita. Ruksalla on myös tilaa majoittua. 

Lauantai-aamu on koittanut Tunkujärvellä, pakkasta on jonkin verran. Aamupala on syöty aamuhartaus pidetty, nyt loput pakkaamiset ja hyvästit sekä matka kohti Kalevalaa voi alkaa. Matka meni sitten taas hyvin, varjelus oli todella mukana. Jokaisella Venäjän kansalaisella pitää olla passi mikä vastaa meidän kela-korttia. Ennen on ollut kuulema tiukempaa liikkumisen kanssa, tämä passi on pitänyt olla aina mukana. Ljuba ja Sinaida olivat ensin tavaratilassa ja vaihdoimme sitten, että Ljuba pääsi hyttiin. Lauloimme ja juttelimme Sinaidan kanssa. Häneltä kyllä juttua piisasi. Ensio kaarsi voimakkaasti oikealle ja minä melkein lensin tuolilta, olin nimittäin taasen kietoutunut makuupussiini, koska takana oli todella kylmä. Ja eikun meitä nauratti. Sitten rupesin etsimään kännykkääni katsoakseni kelloa, mutta sitä ei löytynyt mistään taskusta eikä laukusta. Kauhistus, jäikö se Iian luokse? Heitin pienen huokauksen Herran puoleen, ja mietin jo eri vaihtoehtoja miten puhelimen saa takaisin, pitääkö Iian kenties lähettää se? Mutta sitten kaivelin makuupussia syvemmältä ja "kiitos Jeesus" sinnehän se oli tippunut siinä rytäkässä, kun olin melkein lentänyt tuoliltani. Ljuba jätettiin Kalevalaan oman talonsa luokse ja sitten Sinaida oman pikku yksiönsä luokse. Kurvasimme kauppaan. Johannes osti pussillisen ruokaa tänne ruksalle tuotavaksi ja minä ostin tuliaisia kotiin. Sinaida oli suositellut kampaamoa, sillä se oli hänen työpaikkansa, joten päätimme käydä myös siellä. Hän on siellä siivoojana, mutta oli nyt siis lomalla. Pääsin heti istumaan ja nips naps oli tehty siisti tukka. Se maksoi 90 kopeekkaa mikä 2,90 euroa. Johanneskin leikkautti vähän tukkaansa, maksoi 20 kopeekkaa eli 60 senttiä. Olisimme sitten vielä käyneet kaupoilla, mutta yksi kauppa oli remontissa ja toinen oli sisustuskauppa, eikähän me sieltä mitään tarvittu. Torilla ei vielä oltu pantu kojuja kuin muutama, joten nekin rahat säästyivät. Oli kylmä aamu -11 astetta.

P1000391.jpg

Täällä Kalevalassa on myös hieno rukoushuone. Se on suomalaisten rakentama. Paimenta ei täälläkään ole. Saarnamiehiä käy aika-ajoittain Suomesta ja kaippa ne pärjäävät omillaan. Juuri tänään oli Suomisen pariskunta lähtenyt koti-Suomeen. Olivat olleet täällä jo kaksi viikkoa. Saarijärveltä tulee ihmisiä Karjalaan piakkoin eli kyllä täällä liikkuu väkeä. Pyhäkoulu alkoi kahdeltatoista. Lapsia oli toistakymmentä ja muutakin porukkaa oli. Oli todella hyvä meininki päällä. Harmi, kun kamerastani loppui patteri, kuvaamiset jäivät kesken. Lapset lauloivat nuoren opettajansa johdolla tosi hienoja leikkilauluja. Lapset olivat tosissaan innolla mukana ja miksi ei, kun leikkilaulut olivat niin mukaansatempaavia. Oli näytelmää ja nukketeatteria, eri tavoin kerrottiin lapsille Ilosanomaa. Mukana oli pajon uskomattomien perhein lapsia. Minä leikitin yhden suomalaisen leikkilaulun, se oli outo heille. Ja sitten kaikki söivät muusia ja makkaraa ym. Lapsille tarjotaan täällä aina ruoka pyhäkoulun päätteeksi.

Ilta eteni. Ensio lämmiti saunan. Katsoin videon miehestä, joka on herännyt kuollesta. Ollut kolme päivää elottomana. Filmi oli vaikuttava. Yksi nuori äiti oli puolitoista vuotiaan tyttärensä kanssa pyhäkoulussa ja he olivat vielä iltaan asti täällä, jotta saivat käydä saunassa. Mukana oli myös yksi lapsi. Luulin häntä noin viisi vuotiaaksi pojaksi, mutta ilmeni, että hän olikin tyttö ja kahdeksanvuotias Helmi nimeltään ja oli tämän edellisen sisko. Täällä lapset on monesti ikäistänsä pienempiä. Sinaida tuli sitten kotoaan kanssani saunaan ja meillähän oli jo paljon puhuttavaa. Täällä on normaali suomalainen sauna, koska suomalaiset ovat sen rakentaneet. Ludmila Sirakki on tämän seurakunnan "vanhimmistoa". Hän asuu tässä lähellä ja on erittäin iloinen ja pirteä nainen. Hän järjesti tuossa nyt illalla kolmen nuoren tytön kanssa sadonkorjuujuhlia, koristelivat salia. Ensio haki kolmea mummoa, kun he halusivat käydä täällä saunassa ja kuskasi sitten takaisin ja huomenna uudestaan. Johannes kuskaili muita ihmisiä kokoukseen seurakunnan bussilla, mikä oli kuulema todella huonossa kunnossa. Miehet joutuivat koville noiden kuskausten suhteen. Nukuin yöni hyvin. Kokoukseen saapui paljon väkeä. Nyt Ludmila tulkkasi meitä. Sain todistuspuheenvuorollani ihmetyksen hukauksia ainakin niiden kolmen nuoren tytön taholta, kun kerroin, että minulla on viisi lasta. Se on kuulema harvinaista täällä. Oli todella imartelevaa, että he pitiät minua paljon nuorempana. Se oli myös erikoista, kun täällä pidetään vihkisormuksia oikeassa nimettömässä, siksi luulin, että nämäkin tytöt ovat jo naimisissa, mutta toisin oli. Johannes kehotteli valmistautumaan ja pitämään lamput kirkkaina. Jeesuksen tulo on lähellä. Seurakunnalle tarjoiltiin vielä teet kokouksen päätteeksi. Mekin saimme osamme tarjoilusta. Ja kun miehet olivat kuskailleet kokousvieraita olimmekin valmiit kotimatkalle. Kello oli 14.05.

Kotimatka sujui hyvin. Meillä oli luotettava kuski ja varjelus mukana. Ensiolla oli kyllä vielä kesärenkaat ja lunta oli satanut. Oli siinä kiitoksen aihetta, kun matka meni kuitenkin niin hyvin.